Ai niin, se blogi!
Nyt on käynyt niin, hyvä herrasväki, että Moderni Isukki on
aloittanut uuden työelämän! Viime vuoden koti-isän päivät ovat muisto vain ja
nyt puhaltavat uudet tuulet.
Voisinkin kertoa työpaikan vaihtoon liittyvistä
tuntemuksista. Olin edellisessä työpaikassani melkein 10 vuotta (!) En sentään
aivan samassa tehtävässä, mutta kuitenkin samassa firmassa. Ja se on tällaiselle
kolkyt-ja-risat- miehelle tänä maailman aikana pitkä aika.
Lapsiperheen isälle sopi hyvin olla samassa tututussa ja
turvallisessa työpaikassa kun elämä muuten tuntui olevan aika härdelliä
päiväkotirumban, korvakierteiden yms. kanssa. Työmatkakin oli harvinaisen
lyhyt, jolla perustelin usein itselleni että samassa tehtävässä kannattaa vaan pysyä
vuodesta toiseen.
Rutiiniksi muodostunut työ alkoi kuitenkin tuntua vähitellen
puuduttavalta toistolta ja minusta alkoi tuntua että aivoni jotkut osat
surkastuvat. Stressihormonit olivat unessa, työ oli tuttua ja turvallista
rutiinia.
Sitten bongasin ilmoituksen netissä joka kiinnosti minua,
mutta ajattelin että noin suositulle alalle on varmasti järkyttävästi
hakijoita, vaikka ominaisuuksiltani mielestäni saattaisin sopia tehtävään hyvin.
Pistin hakemuksen vetämään.
Sain kutsun haastatteluun jo seuraavana päivänä. Haastattelussa
koin olevani ulkopuolinen eri alan mies enkä osannut oikein sanoa mielestäni mitään
järkevää. Jännitys vaikutti niin, että käyttäydyin aivan kuin hölmöläinen.
Mutta olin kuitenkin oma itseni enkä esittänyt mitään.
Kuukauden päästä olin aloittanut kyseissä uudessa työssä ja
vielä täysin uudella alalla!
Päästyäni haastatteluissa eteenpäin olin täynnä riemua ja
energiaa, mutta kun lopullinen puhelu sitten tuli, olin kauhusta jäykkänä.
Tutusta ja turvallisesta työstä pitää lähteä isoon maailmaan! Kamalaa! Onko
tämä virhe? Mitä olen tekemässä?
Ensimmäiset viikot menivät todella sekavissa mielentiloissa,
mutta vähitellen uusi työ alkoi sujua ja nyt kahden kuukauden päästä uuden työn
aloittamisesta alkaa tuntua siltä, että kyllä tämä tästä. Stressihormonitkin
heräsivät horroksesta (mikä oli pitkästä aikaa mukava tunne) ja uudet
aivolohkot aktivoituivat eloon.
Itse asiassa olen päässyt työhön, jossa pääsen toteuttamaan hieman
luovia ominaisuuksianikin, joten tuntuu todella hienolta. Olen myös vuosien
vuorotyön jälkeen päässyt koittamaan päivätyötä, mikä on erityisen eksoottista
minulle.
Olisinko vaihtanut alaa jos en olisi viime talvena jäänyt
vähäksi aikaa pois töistä? En usko. Koti-isän talvi auttoi katsomaan elämää
uudesta näkökulmasta.
En kuitenkaan ymmärrä varsinkaan pääkaupunkiseudulla työstä
toiseen jatkuvasti hyppiviä ihmisiä, jotka viihtyvät reilun vuoden samassa
työssä ja vaihtavat sitten toiseen CV:n ollessa monta sivua pitkä. Tällainen
ihminenhän ei esim. reilussa vuodessa opi vielä ammattiaan kunnolla kun jo
siirtyy uudenlaisiin tehtäviin. Ja aina voi vaikka perustella olevansa sen verran
uusi ettei tiedä sitä ja tätä ja kukaan ei voi vaatia että osaisi työtään
perusteellisesti. Ja vielä kun hakee aina vähän korkeammalle kuin edellinen
työtehtävä on ollut ja markkinoi itsensä hyvin uusiin tehtäviin, niin voi
päästä etenemään urallaan osaamatta loppujen lopuksi yhtäkään työtehtävää
kunnolla.
Riippuu varmasti alasta, mutta jos haluaa alansa
ammattilaiseksi, niin ei se kyllä mielestäni vuodessa vielä tapahdu eikä
kahdessakaan. Voiko tästä päätellä, että meillä on Suomessa siis paljon nuoria
aikuisia työtehtävissä, jotka eivät osaa mitään kunnolla?
Toinen ääripää on allekirjoittanut, joka viihtyi työssään
melkein 10 vuotta. Siinä ajassa ulkopuolinen maailma alkoi tuntua pelottavalta
ja uskottelin itselleni, etten osaa tehdä muuta kuin sitä yhtä ja samaa mitä on
aina tehnyt.
Jos olet siis ollut samassa työpaikassa todella pitkään,
niin älä sitä ainakaan häpeile, mutta jossain vaiheessa kannattaa astua rohkeasti
ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuukin varsin kiusalliselta. Ikinä ei tiedä mikä nurkan
takana odottaa!
Tässä sitä mennään kohti uutta ja tuntematonta!
To be continued...
