Goodbye huppari, Hello pikkutakki!

Ai niin, se blogi!

Nyt on käynyt niin, hyvä herrasväki, että Moderni Isukki on aloittanut uuden työelämän! Viime vuoden koti-isän päivät ovat muisto vain ja nyt puhaltavat uudet tuulet.

Voisinkin kertoa työpaikan vaihtoon liittyvistä tuntemuksista. Olin edellisessä työpaikassani melkein 10 vuotta (!) En sentään aivan samassa tehtävässä, mutta kuitenkin samassa firmassa. Ja se on tällaiselle kolkyt-ja-risat- miehelle tänä maailman aikana pitkä aika.

Lapsiperheen isälle sopi hyvin olla samassa tututussa ja turvallisessa työpaikassa kun elämä muuten tuntui olevan aika härdelliä päiväkotirumban, korvakierteiden yms. kanssa. Työmatkakin oli harvinaisen lyhyt, jolla perustelin usein itselleni että samassa tehtävässä kannattaa vaan pysyä vuodesta toiseen.

Rutiiniksi muodostunut työ alkoi kuitenkin tuntua vähitellen puuduttavalta toistolta ja minusta alkoi tuntua että aivoni jotkut osat surkastuvat. Stressihormonit olivat unessa, työ oli tuttua ja turvallista rutiinia.   

Sitten bongasin ilmoituksen netissä joka kiinnosti minua, mutta ajattelin että noin suositulle alalle on varmasti järkyttävästi hakijoita, vaikka ominaisuuksiltani mielestäni saattaisin sopia tehtävään hyvin. Pistin hakemuksen vetämään.

Sain kutsun haastatteluun jo seuraavana päivänä. Haastattelussa koin olevani ulkopuolinen eri alan mies enkä osannut oikein sanoa mielestäni mitään järkevää. Jännitys vaikutti niin, että käyttäydyin aivan kuin hölmöläinen. Mutta olin kuitenkin oma itseni enkä esittänyt mitään.

Kuukauden päästä olin aloittanut kyseissä uudessa työssä ja vielä täysin uudella alalla!

Päästyäni haastatteluissa eteenpäin olin täynnä riemua ja energiaa, mutta kun lopullinen puhelu sitten tuli, olin kauhusta jäykkänä. Tutusta ja turvallisesta työstä pitää lähteä isoon maailmaan! Kamalaa! Onko tämä virhe? Mitä olen tekemässä?

Ensimmäiset viikot menivät todella sekavissa mielentiloissa, mutta vähitellen uusi työ alkoi sujua ja nyt kahden kuukauden päästä uuden työn aloittamisesta alkaa tuntua siltä, että kyllä tämä tästä. Stressihormonitkin heräsivät horroksesta (mikä oli pitkästä aikaa mukava tunne) ja uudet aivolohkot aktivoituivat eloon. 

Itse asiassa olen päässyt työhön, jossa pääsen toteuttamaan hieman luovia ominaisuuksianikin, joten tuntuu todella hienolta. Olen myös vuosien vuorotyön jälkeen päässyt koittamaan päivätyötä, mikä on erityisen eksoottista minulle.

Olisinko vaihtanut alaa jos en olisi viime talvena jäänyt vähäksi aikaa pois töistä? En usko. Koti-isän talvi auttoi katsomaan elämää uudesta näkökulmasta.

En kuitenkaan ymmärrä varsinkaan pääkaupunkiseudulla työstä toiseen jatkuvasti hyppiviä ihmisiä, jotka viihtyvät reilun vuoden samassa työssä ja vaihtavat sitten toiseen CV:n ollessa monta sivua pitkä. Tällainen ihminenhän ei esim. reilussa vuodessa opi vielä ammattiaan kunnolla kun jo siirtyy uudenlaisiin tehtäviin. Ja aina voi vaikka perustella olevansa sen verran uusi ettei tiedä sitä ja tätä ja kukaan ei voi vaatia että osaisi työtään perusteellisesti. Ja vielä kun hakee aina vähän korkeammalle kuin edellinen työtehtävä on ollut ja markkinoi itsensä hyvin uusiin tehtäviin, niin voi päästä etenemään urallaan osaamatta loppujen lopuksi yhtäkään työtehtävää kunnolla.

Riippuu varmasti alasta, mutta jos haluaa alansa ammattilaiseksi, niin ei se kyllä mielestäni vuodessa vielä tapahdu eikä kahdessakaan. Voiko tästä päätellä, että meillä on Suomessa siis paljon nuoria aikuisia työtehtävissä, jotka eivät osaa mitään kunnolla?    

Toinen ääripää on allekirjoittanut, joka viihtyi työssään melkein 10 vuotta. Siinä ajassa ulkopuolinen maailma alkoi tuntua pelottavalta ja uskottelin itselleni, etten osaa tehdä muuta kuin sitä yhtä ja samaa mitä on aina tehnyt.

Jos olet siis ollut samassa työpaikassa todella pitkään, niin älä sitä ainakaan häpeile, mutta jossain vaiheessa kannattaa astua rohkeasti ulos mukavuusalueelta, vaikka se tuntuukin varsin kiusalliselta. Ikinä ei tiedä mikä nurkan takana odottaa! 

Tässä sitä mennään kohti uutta ja tuntematonta!

To be continued...

Matkakuumetta

Vannoin aloittaessani blogia viime kevättalvella, että kirjoittelisin jatkuvasti enkä lopettaisi vaikka palaankin taas työelämään.

Mutta mitenkäs kävikään? On se kummallista, että työssä käynti ja normaali arki tuntuvat työntävän vähäisetkin luovuuden rippeet johonkin maton alle.

Mutta tänään on vapaapäivä, iso kahvikuppi vieressä ja isukilla hetki omaa aikaa!

Koetan kirjoitella vaikka lyhyempiä juttuja että sentään tulisi jatkettua tätä mukavaa ja terapeuttista harrastusta. 

Marraskuussa sitä taas huomaa pimeän vuodenajan masentavan mieltä ja sormet naputtelevat mielellään matkatoimistojen nettisivuille. 

Matkailu on ollut tärkeä osa perheemme elämää aina kun siihen vain on ollut mahdollisuus ja nyt on jälleen kova hinku johonkin matkalle.

Pieni veronpalautus polttelee jo nyt mielessä, vaikka sillä rahamäärällä ei lennätetä edes kahta henkeä lämpimään talvella saati sitten koko perhettä. 

Neljän hengen siirtäminen johonkin lämpimään talvella täältä Pohjolasta maksaa maltaita. Silti televisiossa pyörii koko ajan mainoksia, jossa iloiset perheet loikkivat rannalla ja aurinko paistaa. Todella ärsyttävää!

Työkaverin tuttu oli juuri Dubaissa, Facebook-kaveri laittelee viestejä lomamatkalta Amerikasta. Kaikkiko matkustaa?  

Sitä jaksaisi paremmin kyntää sohjossa kun olisi mukava matka mitä odottaa. Vai pitäisikö sitä sittenkin vain koettaa löytää arjesta enemmän riemuja? Vaikka ostaa uusi punainen kattila tai vaihtaa huonekalujen paikkaa?

Ei piristä yhtään. Matkalle on päästävä! Palmujen katveeseen, jossa ranneketta vilauttaen saa baarista virvoketta ja tuntea auringon lämpimän syleilyn kalpealla iholla! Vaikka vain viikoksi!

Mitä nyt pari tonnia sinne tänne? Kerran tässä eletään?

Olikos meillä keittiön kaapissa vielä se säästöporsas?

Palaan asiaan!

#BackToWork

Moderni Isukki palasi työelämään noin kuukausi sitten. Koti-isän vuodella oli paljon myönteisiä vaikutuksia, joista monet sellaisia, joita ei edes osaa sanoin kuvailla.

Sisäisten akkujen latautuminen työelämää varten on yksi mukavimmista asioista. Työhön palaaminen jännitti jossain aiheessa, sillä pelkäsin jos se tuntuisi epämiellyttävältä. Mutta onneksi vuoden kestävä vuorotteluvapaa teki tehtävänsä kuten kuuluukin ja tunnen saaneeni uutta virtaa myös työelämään.

On ollut mukava huomata, miten lasten kanssa isä-lapsi suhde muuttui erilaiseksi vuoden aikana. Lapset kyselevät kuulemma enemmän kotona, milloin isä tulee töistä ja välillä kaivataan tulla mieluummin isän syliin äidin asemesta kun ollaan vaikka kävelyllä. Myös jonkun pienen ongelman kohdalla saatetaan huutaa isiä apuun. Tällaisia juttuja ei ollut vielä reilu vuosi sitten.

Töihin paluu on ollut siis mukavaa, mutta on jälleen täytynyt todeta kuinka vaikeaa arjen pyöritys on kun molemmat vanhemmat ovat työssä ja perheessä on kaksi leikki-ikäistä lasta. Toisen vanhemman ollessa vielä vuorotyössä on elettävä todellakin päivä kerrallaan ja välillä aikataulu on niin tiukka, että hoitopaikan pihaan kaartaa autolla minuuttia vaille kun hoitopaikka on sulkeutumassa. 

Kuka vie, kuka hakee ja mitä ihmettä pukea aamulla lapsille päälle? Töihin ajaessa vielä huolettaa, ettei oikeanlaista takkia tainnut tulla mukaan lapselle hoitoon ja olivatko ne kengätkin vääränlaiset?

Kaikki työssäkäyvät vanhemmat tietävät, että kun on saanut lapset hoidosta iltapäivällä autoon ja lopulta kotipihaan, on todella vähän aikaa siihen kun tilanne riistäytyy käsistä, ellei ruokaa saa aikaiseksi todella nopeasti. 

Koti-isänä sitä ehti kokkailla päivällä ruuan valmiiksi ja suunnitella syömisiä etukäteen, mutta nyt jääkaapista otetaan mitä käsiin sattuu saamaan. Mahtavaa jos joku on edellisiltana viitsinyt tehdä ruokaa valmiiksi mutta useimmiten sitä avataan joku valmis- lihapullapaketti tms. Kuulostaako tutulta?   

Välillä tuntuu että tässä hommassa ei ole mitään järkeä kun säntäillään paikasta toiseen väsyneenä ja näkee omia lapsiaan pari tuntia illalla (jos sattuu olemaan aamuvuoro, iltavuorosta tullessa lapset ovat jo nukkumassa ja heidän kanssaan ei ole ehtinyt viettää aikaa välttämättä yhtään koko päivänä). 

Ja iso osa perheen yhteisestä vapaa ajasta tuntuu olevan jonkinlaista draamaa kun kaikki ovat väsyneitä.

Ne ovat niitä ruuhkavuosia, sanotaan, enkä yhtään ihmettele että jotkut pariskunnat menettävät hermonsa ja ottavat avioeron tai tulevat muuten vain hulluksi. Mutta jos nykymaailmassa haluaa elää tavallista mukavaa elämää ja asua vaikka omakotitalossa, on molempien vanhempien yritettävä tienata paljon. Silti rahat hupenevat varsin sutjakkaasti.

En tiedä paljonko ennakoimme ja vältimme ongelmia meidän perheessä ottaessani vuoden vapaata töistä ja keskityttyäni perhe-elämään, mutta uskon että se oli todella hyvä ratkaisu ja saattaisi auttaa monia perheitä selviämään vähän vähemmällä hermojen menetyksellä arjesta. Aina voidaan verrata kuinka esimerkiksi 1950-luvulla sitä vasta rankkaa oli, mutta kyllä nykyihminenkin pistetään koville menestystä ja tuottavuutta vaativassa työelämässä ja yhteiskunnan vanhemmuuden paineissa.

Koti-isän vuosi ei ollut mitään leppoisaa lomailua, siihen sisältyi mm. kotitöitä, juoksevien asioiden hoitamista, parkuvia lapsia, neuvolakäyntejä, tappavan tylsiäkin päiviä, kiirettä sekä erakoitumisen tunnetta, mutta silti se oli varsin hieno kokemus. Näin jälkeenpäin vasta huomaa kuinka lasten kanssa on tullut aivan uudenlainen suhde.

Olen myös havainnut selvää kateutta joidenkin ihmisten puheissa, sillä toiset eivät millään voi uskoa että työelämästä hetkeksi pois astuminen voisi olla millään tavalla mahdollista. Työelämä näyttelee niin suurta roolia ihmisten elämässä,  että nuoret vanhemmat pelkäävät putoavansa kyydistä jos astuvat hetkeksi siitä pois. 

Tässä vaiheessa on pakko vielä mainita kannustava vaimoni, jonka ehdotuksesta jäin viettämään koti-isän vuotta. En ollut uskaltaa jäädä kotiin, mutta hänen kannustamanaan se oli mahdollista. Vuosi tuntui liian pitkältä ajalta aluksi, mutta vaimoni kannusti ottamaan rohkeasti vuorotteluvapaata vuoden, jos työnantajani suostuisi, koska vuosi kuluu kuitenkin nopeasti ja oikeassahan hän siinä oli. 

Hän oli myös sitä mieltä että selviämme kyllä rahallisesti jos vain haluamme ja oikeassa hän oli siinäkin. Kävimme koko perhe jopa Kanarialla vuorotteluvapaani lopuksi vaikka tulot olivatkin huomattavasti pienemmät. Raha-asiat ovat vain järjestelykysymys.

Äideillä on suurin vaikutus tällaiseen asiaan, sillä isillä on järkyttävä velvollisuudentunto ja laskunmaksajan rooli, josta luopuminen tuntuu pelottavalta ja jopa mahdottomalta. Äiti joutuu myös hyväksymään sen, että jos lapset ovat enemmän isän kanssa, he lähentyvät isän kanssa aivan uudella tavalla. On varmasti äitejä, jotka eivät halua luopua ”ykkösvanhemman” roolista edes pieneksi aikaa, eivätkä edes halua perheenisän jäävän kotiin lasten kanssa joksikin aikaa vaikka isä ehkä itse voisi sitä sisimmässään haluta.

Jotkut äidit näyttävät jollain ihmeellisellä tavalla jopa nauttivan siitä kun voivat valittaa marttyyrinä kuinka saavat hoitaa lapset, kodin ja työn kun mies vain makaa sohvalla ja katsoo jääkiekkoa. (Jos mies todella vain makaa sohvalla eikä tee mitään, niin kannattaisi varmaan kipata se ukko siitä lattialle ja herätellä kaataen vaikka ämpärillinen kylmää vettä päälle.) Uskon, että isät haluavat olla yhtä tärkeä osa perhettä kuin äiti, jos heidät vain otetaan mukaan piiriin eikä tahallaan sysätä sivulliseksi.

Tulevaisuudessa Suomen isät kuitenkin todennäköisesti jäävät kotiin entistä enemmän, koska esimerkiksi yliopistoissa valtaosa opiskelijoita on naisia ja tulevaisuuden perheissä naiset ovat entistä paremmin koulutettuja tienaavat usein enemmän kuin miehensä. 

Näin se maailma muuttuu, eikä 1950-luvun isännät varmasti olisi uskoneet että perhe-elämä voi joskus olla tällaista!

Moderni Isukki jatkaa varmasti kirjoittelua tulevaisuudessakin… Yöaikaan todennäköisesti!

Kello on nyt 0:40. Hyvää yötä!