Matkakuumetta

Vannoin aloittaessani blogia viime kevättalvella, että kirjoittelisin jatkuvasti enkä lopettaisi vaikka palaankin taas työelämään.

Mutta mitenkäs kävikään? On se kummallista, että työssä käynti ja normaali arki tuntuvat työntävän vähäisetkin luovuuden rippeet johonkin maton alle.

Mutta tänään on vapaapäivä, iso kahvikuppi vieressä ja isukilla hetki omaa aikaa!

Koetan kirjoitella vaikka lyhyempiä juttuja että sentään tulisi jatkettua tätä mukavaa ja terapeuttista harrastusta. 

Marraskuussa sitä taas huomaa pimeän vuodenajan masentavan mieltä ja sormet naputtelevat mielellään matkatoimistojen nettisivuille. 

Matkailu on ollut tärkeä osa perheemme elämää aina kun siihen vain on ollut mahdollisuus ja nyt on jälleen kova hinku johonkin matkalle.

Pieni veronpalautus polttelee jo nyt mielessä, vaikka sillä rahamäärällä ei lennätetä edes kahta henkeä lämpimään talvella saati sitten koko perhettä. 

Neljän hengen siirtäminen johonkin lämpimään talvella täältä Pohjolasta maksaa maltaita. Silti televisiossa pyörii koko ajan mainoksia, jossa iloiset perheet loikkivat rannalla ja aurinko paistaa. Todella ärsyttävää!

Työkaverin tuttu oli juuri Dubaissa, Facebook-kaveri laittelee viestejä lomamatkalta Amerikasta. Kaikkiko matkustaa?  

Sitä jaksaisi paremmin kyntää sohjossa kun olisi mukava matka mitä odottaa. Vai pitäisikö sitä sittenkin vain koettaa löytää arjesta enemmän riemuja? Vaikka ostaa uusi punainen kattila tai vaihtaa huonekalujen paikkaa?

Ei piristä yhtään. Matkalle on päästävä! Palmujen katveeseen, jossa ranneketta vilauttaen saa baarista virvoketta ja tuntea auringon lämpimän syleilyn kalpealla iholla! Vaikka vain viikoksi!

Mitä nyt pari tonnia sinne tänne? Kerran tässä eletään?

Olikos meillä keittiön kaapissa vielä se säästöporsas?

Palaan asiaan!

#BackToWork

Moderni Isukki palasi työelämään noin kuukausi sitten. Koti-isän vuodella oli paljon myönteisiä vaikutuksia, joista monet sellaisia, joita ei edes osaa sanoin kuvailla.

Sisäisten akkujen latautuminen työelämää varten on yksi mukavimmista asioista. Työhön palaaminen jännitti jossain aiheessa, sillä pelkäsin jos se tuntuisi epämiellyttävältä. Mutta onneksi vuoden kestävä vuorotteluvapaa teki tehtävänsä kuten kuuluukin ja tunnen saaneeni uutta virtaa myös työelämään.

On ollut mukava huomata, miten lasten kanssa isä-lapsi suhde muuttui erilaiseksi vuoden aikana. Lapset kyselevät kuulemma enemmän kotona, milloin isä tulee töistä ja välillä kaivataan tulla mieluummin isän syliin äidin asemesta kun ollaan vaikka kävelyllä. Myös jonkun pienen ongelman kohdalla saatetaan huutaa isiä apuun. Tällaisia juttuja ei ollut vielä reilu vuosi sitten.

Töihin paluu on ollut siis mukavaa, mutta on jälleen täytynyt todeta kuinka vaikeaa arjen pyöritys on kun molemmat vanhemmat ovat työssä ja perheessä on kaksi leikki-ikäistä lasta. Toisen vanhemman ollessa vielä vuorotyössä on elettävä todellakin päivä kerrallaan ja välillä aikataulu on niin tiukka, että hoitopaikan pihaan kaartaa autolla minuuttia vaille kun hoitopaikka on sulkeutumassa. 

Kuka vie, kuka hakee ja mitä ihmettä pukea aamulla lapsille päälle? Töihin ajaessa vielä huolettaa, ettei oikeanlaista takkia tainnut tulla mukaan lapselle hoitoon ja olivatko ne kengätkin vääränlaiset?

Kaikki työssäkäyvät vanhemmat tietävät, että kun on saanut lapset hoidosta iltapäivällä autoon ja lopulta kotipihaan, on todella vähän aikaa siihen kun tilanne riistäytyy käsistä, ellei ruokaa saa aikaiseksi todella nopeasti. 

Koti-isänä sitä ehti kokkailla päivällä ruuan valmiiksi ja suunnitella syömisiä etukäteen, mutta nyt jääkaapista otetaan mitä käsiin sattuu saamaan. Mahtavaa jos joku on edellisiltana viitsinyt tehdä ruokaa valmiiksi mutta useimmiten sitä avataan joku valmis- lihapullapaketti tms. Kuulostaako tutulta?   

Välillä tuntuu että tässä hommassa ei ole mitään järkeä kun säntäillään paikasta toiseen väsyneenä ja näkee omia lapsiaan pari tuntia illalla (jos sattuu olemaan aamuvuoro, iltavuorosta tullessa lapset ovat jo nukkumassa ja heidän kanssaan ei ole ehtinyt viettää aikaa välttämättä yhtään koko päivänä). 

Ja iso osa perheen yhteisestä vapaa ajasta tuntuu olevan jonkinlaista draamaa kun kaikki ovat väsyneitä.

Ne ovat niitä ruuhkavuosia, sanotaan, enkä yhtään ihmettele että jotkut pariskunnat menettävät hermonsa ja ottavat avioeron tai tulevat muuten vain hulluksi. Mutta jos nykymaailmassa haluaa elää tavallista mukavaa elämää ja asua vaikka omakotitalossa, on molempien vanhempien yritettävä tienata paljon. Silti rahat hupenevat varsin sutjakkaasti.

En tiedä paljonko ennakoimme ja vältimme ongelmia meidän perheessä ottaessani vuoden vapaata töistä ja keskityttyäni perhe-elämään, mutta uskon että se oli todella hyvä ratkaisu ja saattaisi auttaa monia perheitä selviämään vähän vähemmällä hermojen menetyksellä arjesta. Aina voidaan verrata kuinka esimerkiksi 1950-luvulla sitä vasta rankkaa oli, mutta kyllä nykyihminenkin pistetään koville menestystä ja tuottavuutta vaativassa työelämässä ja yhteiskunnan vanhemmuuden paineissa.

Koti-isän vuosi ei ollut mitään leppoisaa lomailua, siihen sisältyi mm. kotitöitä, juoksevien asioiden hoitamista, parkuvia lapsia, neuvolakäyntejä, tappavan tylsiäkin päiviä, kiirettä sekä erakoitumisen tunnetta, mutta silti se oli varsin hieno kokemus. Näin jälkeenpäin vasta huomaa kuinka lasten kanssa on tullut aivan uudenlainen suhde.

Olen myös havainnut selvää kateutta joidenkin ihmisten puheissa, sillä toiset eivät millään voi uskoa että työelämästä hetkeksi pois astuminen voisi olla millään tavalla mahdollista. Työelämä näyttelee niin suurta roolia ihmisten elämässä,  että nuoret vanhemmat pelkäävät putoavansa kyydistä jos astuvat hetkeksi siitä pois. 

Tässä vaiheessa on pakko vielä mainita kannustava vaimoni, jonka ehdotuksesta jäin viettämään koti-isän vuotta. En ollut uskaltaa jäädä kotiin, mutta hänen kannustamanaan se oli mahdollista. Vuosi tuntui liian pitkältä ajalta aluksi, mutta vaimoni kannusti ottamaan rohkeasti vuorotteluvapaata vuoden, jos työnantajani suostuisi, koska vuosi kuluu kuitenkin nopeasti ja oikeassahan hän siinä oli. 

Hän oli myös sitä mieltä että selviämme kyllä rahallisesti jos vain haluamme ja oikeassa hän oli siinäkin. Kävimme koko perhe jopa Kanarialla vuorotteluvapaani lopuksi vaikka tulot olivatkin huomattavasti pienemmät. Raha-asiat ovat vain järjestelykysymys.

Äideillä on suurin vaikutus tällaiseen asiaan, sillä isillä on järkyttävä velvollisuudentunto ja laskunmaksajan rooli, josta luopuminen tuntuu pelottavalta ja jopa mahdottomalta. Äiti joutuu myös hyväksymään sen, että jos lapset ovat enemmän isän kanssa, he lähentyvät isän kanssa aivan uudella tavalla. On varmasti äitejä, jotka eivät halua luopua ”ykkösvanhemman” roolista edes pieneksi aikaa, eivätkä edes halua perheenisän jäävän kotiin lasten kanssa joksikin aikaa vaikka isä ehkä itse voisi sitä sisimmässään haluta.

Jotkut äidit näyttävät jollain ihmeellisellä tavalla jopa nauttivan siitä kun voivat valittaa marttyyrinä kuinka saavat hoitaa lapset, kodin ja työn kun mies vain makaa sohvalla ja katsoo jääkiekkoa. (Jos mies todella vain makaa sohvalla eikä tee mitään, niin kannattaisi varmaan kipata se ukko siitä lattialle ja herätellä kaataen vaikka ämpärillinen kylmää vettä päälle.) Uskon, että isät haluavat olla yhtä tärkeä osa perhettä kuin äiti, jos heidät vain otetaan mukaan piiriin eikä tahallaan sysätä sivulliseksi.

Tulevaisuudessa Suomen isät kuitenkin todennäköisesti jäävät kotiin entistä enemmän, koska esimerkiksi yliopistoissa valtaosa opiskelijoita on naisia ja tulevaisuuden perheissä naiset ovat entistä paremmin koulutettuja tienaavat usein enemmän kuin miehensä. 

Näin se maailma muuttuu, eikä 1950-luvun isännät varmasti olisi uskoneet että perhe-elämä voi joskus olla tällaista!

Moderni Isukki jatkaa varmasti kirjoittelua tulevaisuudessakin… Yöaikaan todennäköisesti!

Kello on nyt 0:40. Hyvää yötä!

  

Keväthuumaus!

Pitkä talvi on takana ja kevätaurinko hivelee valkeaa ihoa! Vihreän värin näkeminen luonnossa aiheuttaa aivoissa jonkinlaisen reaktion ja Moderni Isukki herää eloon.

Pohjolan asukit saavat erilaisia innostuksia keväisin; toiset autokuumeen ja toiset asuntokuumeen, mutta minulle herää aina järkyttävä puutarhakuume. 

Sama vimma iskee monille muillekin ihmisille jollain mittakaavalla ja onkin hauska katsella auton ikkunasta asuntoalueilla, kun tuulipukuihin pukeutuneet ihmiset hääräilevät haravoiden ja kottikärryjen kanssa, möyhivät multaa ja touhuilevat aivan kuin eläimet kevätpuuhissaan.  

Ostamme aina puutarhaamme uusia puita ja kasveja keväisin, sillä talven aikana niistä monet ovat menehtyneet jänisten ja pakkasen tuhoamana. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä joka kevät on päästävä puutarhakauppaan ostamaan lisää.  

Sitten uusia kasveja istutetaan ahkerasti ja joskus siirrellään vielä uusiin paikkoihinkin istutuksen jälkeen. Minä olen myös ahkera istutusten kastelija mikä on varsin huono homma, sillä esim. puut laiskistuvat kun niille kantaa ylen määrin vettä.  Mutta kastelukannun kanssa sitä tulee heiluttua ja ilmeisesti toivon että puut kasvaisivat nopeammin kun kastelen niitä joka päivä.      

Usein puutarhakauppaan tulee lähdettyä yllättäen ilman suurempia suunnitelmia ja ilman peräkärryä. Ajelemme sieltä sitten kotiin auto täynnä puita ja pensaita. Viime keväänä muistan ajaneeni kotiin puutarhakaupasta isohko koristeomenapuu ängettynä auton matkustamoon. Koetin tähyillä tietä oksien välistä ja hyvinhän se niin onnistui. 

Tänä keväänä emme ole vielä lähteneet ostamaan mitään suurempaa, mutta kyllä vielä yksi omenapuu täytyy hakea ja olemme myös aikeissa perustaa kunnon kirsikkatarhan yläpihalle. (Minähän olen omenoille ja kirsikoille allerginen, mutta ei vaikuta asiaan).

Täytyykin muuten mennä sivelemään tyrnipensaita siveltimellä, auttamaan vähän pölytyksessä jos vaikka tekisivät tänä vuonna enemmän marjoja kuin viime vuonna. 

(Viime vuonna tuli 1 tyrnimarja)

Kevät on kyllä vuoden parasta aikaa!